Takareiden kirraamista ja kisan jälkeistä endorfiini-humalaa

Maanantaina 26.1 takareisi kramppasi tiukassa 400m:n vedossa ja mennyt kevyempi treeniviikko meni toipuessa krampista ja valmistautuessa lauantain 31.1 hallikisaan. Kramppihan on yleensä kehon mekanismi suojata vahingoittunutta lihasta. Kollegani, futisvalmentaja Nevanpään Tompan ohjeiden mukaisesti vältin krampanneen takareiden venyttelyä ja ylenmääräistä rasitusta sekä vedin muutaman päivän burana-kuurin tavoitteena hillitä takareiden tulehdusta ja parantaa syntyneitä mikrovaurioita. Täysin oireettomaksi takareittä en saanut hoidettua, mutta perjantain kisavauhtisten aukaisuvetojen perusteella uskalsin lähteä kokeilemaan lauantaina 800 metrin kuntoa Hipposhalliin.

Etukäteen kisassa piti olla sopivaa vauhtia tarjolla, sillä JKU:n nuoremmasta juoksijakaartista oli ilmoittautunut kaksi 2.06-tasoista juoksijaa, joiden peesiin kuvittelin pääseväni. Tämä aikuisten C-luokka 2.06,  olikin optimistinen tavoitteeni, sillä pari viikon takainen treeni,  jossa vedin 2x5x200m 30 sekunnin keskiaikaan toi itseluottamusta omaan kuntoon. Toisaalta taas valmiiksi lievässä jumissa oleva takareisi toi kisaan lisäjännitystä. No, eivät ne nuoret jänikset sitten saapuneetkaan lähtöviivalle. :( Vastaavasti paikalle oli tilattu jänikseksi Hautalan Jannelle entinen maajoukkuemaileri, Tommy Granlund, jonka tehtävä oli vetää 600 metriä aikaan 1.26. Adrenaliini-päissäni innostuin lähtemään ekan kierroksen poikien tuntumassa liian kovaa vauhtia ja 300 metrin jälkeen alkoi tuntumaan siltä, että matkasta tulee tänään pitkä, varsinkin kun joutuu yksin puskemaan ilman vetoapua. Ekat 400 m sujuivat aikaan n.1.01, mutta välillä 400-600 metriä tekniikka hajosi happojen vaikutuksesta ja juoksu oli jäykkää kuin puupökkelöllä. Viimeisellä kierroksella (600-800m) tajusin onneksi lisätä töitä käsille ja lisätä askefrekvenssiä, mutta silti hyydyin tosi pahasti aikaan 2.10.10. Edellinen hallikisani oli tosiaan vuodelta -98, ja kun rutiinia viime aikoina tällaisiin kunnon happovetoihin ei ole kertynyt, niin ehkäpä vain pitää olla tyytyväinen suoritukseen ja tunnustaa, että ei ole enää 20-vuotias;) Muutenkaan en ole ollut koskaan kummoinen hallijuoksija. Esim. vuonna-98, jolloin juoksin 800m kesällä ulkona aikaan 1.54.7 juoksin hallissa ajan 2.01.8. Astmaatikolla ei vaan keuhkot toimi kuivassa halli-ilmassa, tiukat Hippos-hallin kaarteet vaikeuttavat juoksua... seliseli. PASKA KUNTO! Juoksu on vaan siinä suhteessa reilu laji, että sekkari kertoo armotta päivän kunnon. Toki voi analysoida ja selitellä loputtomiin, mutta juoksija yksilöurheilijana ei voi piiloutua muiden selän taakse.

Olen ollut elämässäni lukemattomissa jännittävissä paikoissa, joissa vereen pukkaa adrenaliinia enemmän tai vähemmän. Olen laulanut Semmareissa sooloa useasti täydelle Tampere-talolle, esiintynyt Kiinan TV:ssä sadoille miljoonille TV-katsojille, kisaillut erilaisissa urheilulajeissa ja juossut matkoja pikamatkoista puolimaratoniin. Mikään edellämainituista ei vedä kuitenkaan vertoja jännitykselle, jota koen ennen 800 metrin tai 1500 metrin juoksukilpailua. 800 metriä on juoksumatka, jossa ihmiskehon suorituskyky viedään monella mittarilla mitattuna äärirajoille. Sydämen lyöntitiheyden (sykkeen), veren "maitohapon" (laktaattipitoisuuden), hengitetyn ilmamäärän (ventilaation), sekä elimistön käyttämän happimäärän (hapenkulutuksen) suhteen 800 metrin juoksu on yksi kovimmista lajeista. Juoksupäivänä alkaa vatsalla jännittäminen jo aamulla. Päivän mittaan ajattelee moneen otteeseen, että mitä järkeä on altistaa itsensä taas tällaiselle rääkille. Pelonsekaiset tuntemukset, missä vaiheessa hapot iskevät, selviääkö kunnialla maaliin asti jne. täyttävät jossain vaiheessa mielen. Jossain vaiheessa jopa miettii tekosyitä, ettei tarvitsisi kohdata tulevaa kärsimystä. Luulen, että usealla urheilijalla samantapaiset ajatukset liittyvät kilpailuun valmistautumiseen ja samalla valmistavat kehon kilpailusuoritukseen. Jännittäminen on ärsyttävää, mutta oikein tehtynä se kyllä tuo kummasti lisäboostia suoritukseen.

Heti juoksun jälkeen on törkeän paha olo. Usein on pakko tuupertua tartanille kaikkensa antaneena. Keuhkot vinkuvat. Yrität haukkoa henkeä ja saada maitohappoja poistumaan jaloistasi, jotka tuntuvat painavan 50 kiloa. Joudut pidättelemään byyttaa, joka on nousemassa kurkkuun. Hetken kuluttua ne kuitenkin alkavat vaikuttaa. ENDORFIINIT! Selvisit siitä! Kun kipu pikkuhiljaa taittuu, jäljelle jäävät vereen jäävät nuo kehon omat kipulääkkeet. Loppuverryttellyssä huomaat höpättäväsi ennestään tuntematomalle juoksukaverille suu vaahdossa, olo on kevyt, euforinen. Ilta menee mukavasti samassa humalassa ja huomaat selaavasi netistä kilpailukalenteria ja suunnittelevasi jo seuravaa kisaa, mahdollisuutta päästä kokemaan seuraava äärimmäinen endorfiini-trippi. Ihmisen muisti on lyhyt. Kaikki raastava kisaa edeltävä odotus ja jännitys unohtuvat hetkessä kisanjälkeisissä endorfiini-höyryissä. On tämä vaan erikoista ja addiktoivaa touhua...

Ja menneen viikon treenijä:

27.1 ti Sats indoor-tunnin tunnin ohjaus 45min (juoksua matolla n.10 km, 3x8 min tehokkaampaa)
28.1 ke lepo
29.1 to kevyttä juoksua 30 min
30.1 pe 4 km alkuverr+kevyt koordinaatio+ 3x100m rennot aukaisuvedot+2km verr
31.1 la ap 3km kevyt ip Kisa Hipposhallit 800m 2.10.10(alkuverr 3 km+3x100m aukaisut+ loppuverr 2 km)
2.1 su ap luisteluhiihtoa 1h(raskas keli) ip 2 km verr+koordinaatiota+loikat+45 min sählyä
2.2 ma TV-kevyt 10km (5 min/km)